Aikidon historia

(Lähde "Aikido-ohjaajan opas", Kustaa Ylitalo, 2003)

Aikidon—kuten muidenkin modernien budolajien—kehitykseen ovat vaikuttaneet vanhat, klassiset samuraiden taistelutaidot. Aikidon juuria voidaan seurata aina 1100-luvulle asti Gempei-sotien aikaan. Tuolloin syntyivät haarniskoitujen sotilaiden taistelukentällä käyttämät aseettomat tekniikat (kumi uchi) ja aseetonta lähitaistelua alettiin pitää yhtenä suurista sotilastaidoista. Samalta aikakaudelta on peräisin Takedan suku, yksi Japanin vanhimmista samurai-suvuista.

Takeda-suvun klaani kehitti oman jujutsu-tyylin, Daito ryu jujutsun, joka puolestaan on yksi Japanin vanhimmista jujutsu-koulukunnista. Sokaku Takeda (1860–1943) oli Daito ryu -opettaja, joka vaikutti elinaikanaan monien budolajien kehitykseen mm. shorinji kempon ja korealaisen hapkidon syntymiseen. Takeda oli myös aikidon perustajan Morihei Ueshiban (1883–1969) tärkein opettaja. Aikidossa käytetyt lukkotekniikat ovat peräisin juuri Daito ryusta samoin kuin In & Yo periaatteet (kiinal. Yin & Yang) sekä budon periaate vastustajan hyökkäyshalun tuhoamisesta. Daito ryun lisäksi Ueshiba harjoitteli mm. Tenjin Shin`yo ryu jujutsua, Goto-ha Yagyu Shingan ryu- ja Kashima Shinto ryu- miekkakoulujen taitoja, sojutsua eli keihäänkäyttöä sekä sumoa.

Morihei Ueshiba oli myös kiinnostunut filosofisista ja uskonnollisista kysymyksistä ja opiskeli monia erilaisia uskontosuuntauksia. Erityisesti Omotokyo shintolaisuus ja lahkon karismaattinen johtohahmo Onisaburo Deguchi (1871–1948) vaikuttivat Ueshiban ajatteluun ja aikidon periaatteiden syntymiseen. Voidaankin hieman pelkistäen todeta, että aikidon tekninen puoli on peräisin vanhoista taistelutaidoista, mutta aikidon henki ja rauhanomainen filosofia puolestaan syvästä uskonnollisuudesta ja Morihei Ueshiban henkisestä valaistumisesta, jonka hän koki keväällä 1925.

Morihei Ueshiban toiveena oli kehittää "todellinen budo", joka opettaisi ihmisiä elämään rauhassa toistensa kanssa. Vuonna 1936 hän nimitti taitonsa aiki-budoksi ja toisen maailmansodan aikana vuonna 1942 Morihei Ueshiban kehittämä laji sai virallisen nimensä aikido—harmonisen voiman tie. Japanin valtiovalta myönsi Morihei Ueshiballe lukuisia kunniamerkkejä ja professorin arvonimen tunnustukseksi hänen tekemästään työstä.

Toisen maailmansodan jälkeen amerikkalaiset miehittäjät kielsivät taistelutaitojen harjoittelun ja budolajien harjoittelu vetäytyi maan alle. Lajit pääsivät pannasta vasta kun japanilaiset muuttivat karaten ja judon urheiluksi. Sen jälkeen aikidon harrastus alkoi muiden budolajien tavoin yleistyä ensin Japanissa ja 1950-luvulta alkaen myös muualla maailmassa.

1960-luvulla Hombu Dojo (aikidon pääpaikka Tokiossa) lähetti omia opettajiaan ympäri länsimaita tarkoituksena levittää aikidon harrastusta. Pitkälti näiden opettajien uhrautuvaisuuden ansiota on aikidon maailmanlaajuinen suosio. Yksi näistä opettajista oli vuonna 1966 Ruotsiin lähetetty Tochikazu Ichimura. Kun aikido rantautui Suomeen vuonna 1970 tuli Ichimura-senseistä Suomen aikidon tärkein opettaja vuosiksi eteenpäin.

Nykyisin aikidosta on olemassa maailmalla monia erilaisia tyylisuuntia, joihin sisältyy koko kirjo kovasta pehmeään ja kilpailullisesta tervehdyttävään liikuntaan. Suurin tyylisuunta on Aikikai, jonka pääkeskus on Tokiossa sijaitseva Hombu Dojo. Aikikain päämiehenä toimii Morihei Ueshiban pojanpoika doshu Moriteru Ueshiba. Muita suuria tyylisuuntia ovat Shinshin Toitsu (kiaikido), Yoshinkai, Yoseikan budo, Tomiki Aikido, Tendokan aikido ja Keijutsukai aikido.

Suomessa aikidoa on harjoiteltu jo puoli vuosisataa. Tuona aikana Suomessa on vieraillut monia erilaisia opettajia sekä liiton että yksittäisten seurojen kutsumina. Ichimura-sensein palattua Japaniin 1986 tärkeimmät japanilaiset opettajat ovat olleet Kobayashi-sensei 8.dan, Endo-sensei 8. dan ja Igarashi-sensei 7.dan. Myös doshu Moriteru Ueshiba on vieraillut Suomessa muutamaan otteeseen. Muita vierailijoita ovat olleet mm. Hikitsuchi-sensei, Tamura-sensei, Sugano-sensei, Ikeda-sensei, Nishio-sensei, Asai-sensei, Sugawara-sensei, Takemori-sensei, Hiroaki-sensei. Eurooppalaisista opettajista tärkeimmät vaikuttajat ovat olleet ranskalaiset Tissier-sensei, Noel-sensei ja Blaize-sensei.

Jokaisella opettajalla on oma persoonallinen opetustyylinsä ja näkemyksensä aikidosta ja sen harjoittelusta. Lähestymistapoja aikidoon ja sen harjoitteluun onkin lähes yhtä monta kuin on harjoittelijaakin. Kaikkien näiden erilaisten tyylien ja näkemysten yhdistävänä tekijänä Suomessa toimii Suomen Aikidoliitto—Finland Aikikai ry, joka on jäsen kansallisessa urheilun ja liikunnan kattojärjestössä SLU:ssa ja edustaa Suomea kansainvälisessä aikidoliitossa IAF:ssa (International Aikido Federation) sekä Euroopan kansallisten liittojen kattojärjestössä EAF:ssa (European Aikido Federation).

Vuonna 1976 Tokiossa perustetun IAF:n keskeinen tehtävä on kansainvälisen aikidon kehittäminen ja säilyttäminen yhtenäisenä. Suomalaisen aikidon yksi keskeinen piirre onkin juuri yhtenäisyys ja aktiivinen yhteistyö eri tyylien ja seurojen välillä. Tämä piirre, josta olemme saaneet tunnustusta myös ulkomailla kannattanee säilyttää tulevaisuudessakin. Pienessä maassa kansainvälisen mallin mukainen useamman liiton järjestelmä olisi turhaa resurssien hukkaamista. Suomen Aikidoliitolla on 59 jäsenseuraa eri puolilla Suomea. Niissä harjoittelee noin 3500–4000 eri-ikäistä aikidokaa. Junioritoimintaa toteutetaan 43:ssa seurassa (tilanne 2008 syksyllä). Suomen Aikidoliiton lisäksi Suomessa toimii myös Ki-aikidoyhdistys, joka on oma pieni liittonsa.